Jäsenalueelle

Blogit

10.9.2018 13.56

Onko psykiatria edelleen oman historiansa vanki?

Nina Lindberg, oikeuspsykiatrian professori, Suomen Psykiatriyhdistyksen puheenjohtaja

Tieteellisen tutkimuksen myötä hoitomenetelmät ovat kehittyneet ja potilaan itsemääräämisoikeus on kohentunut, mutta värittääkö nykypäivän psykiatriaan suhtautumista edelleen historia ja menneisyyden tapahtumat?

Osallistuin elokuussa Lapinlahden sairaalassa järjestettyyn Hulluna Suomessa-yhdistyksen tilaisuuteen, jossa luennoi amerikkalainen journalisti, kirjailija ja Mad In- liikkeen käynnistänyt Robert Whitaker. Liikkeen pyrkimyksenä on toimia katalyyttina psykiatrisen hoidon uudelleen ajattelussa.

Whitakerin luennon aiheena oli nettisivujen mukaan kuvata maailmanlaajuista ruohonjuuritason kapinaa psykiatriaa vastaan, sen syitä ja pyrkimyksiä. Merkittävä osa luennosta käsitteli pakkosterilisaatioita, lobotomiaa ja potilaisiin kohdistettuja rajoitetoimia kuten eristäminen ja sitominen. Jäin pohtimaan kyseisiä teemoja, sillä ovathan ne kiistämätön osa myös suomalaisen psykiatrian historiaa.

Vuonna 1926 Suomen valtioneuvosto asetti komitean, joka sai tehtäväkseen suunnitella lakiesitystä mielisairaiden, vajaamielisten ja epileptikkojen steriloimisesta. Eduskunta käsitteli lain maaliskuussa vuonna 1935, ja se astui voimaan jo saman vuoden kesäkuussa. Siinä tehtiin oikeutetuksi vajaamielisten ja mielisairaiden tahdosta riippumaton sterilointi rotuhygieenisin ja sosiaalisin perustein. Kollega C.A. Borgströmin väitöskirjatyö "Tillämpningen av lagen om sterilisering i Finland" vuodelta 1956 kuvaa yksityiskohtaisesti lain vaikutusta ja käyttöä Suomessa vuosina 1935-1955. Kyseisten kahdenkymmenen vuoden aikana lääkintöhallitus käsitteli 2 286 hakemusta. Näistä päätös oli puoltava 2 087 tapauksessa ja kielteinen 199 henkilön osalta. Lähes puolet steriloiduista oli kehitysvammaisia, mutta joukossa oli myös skitsofreniaa ja epilepsiaa sairastavia. Steriloinneista lähes 70 prosenttia tehtiin potilaan tahdosta riippumatta. Toimenpiteiden määrän kannalta ratkaisevaa näytti olevan, kuka johti laitosta ja mikä oli kyseisen henkilön henkilökohtainen suhde rotuhygieenisiin kysymyksiin. Steriloimislain päätehtäväksi määriteltiin mielisairaiden ja kehitysvammaisten lisääntymisen estäminen, mutta ruohonjuuritasolla motiivi hakemuksen laatimiseen näytti usein olleen henkilön häiritsevä seksuaalinen käyttäytyminen, uloskirjoitus laitoksesta ja/tai kykenemättömyys huolehtia jo syntyneistä lapsista.

Ensimmäisen lobotomian suoritti vuonna 1936 portugalilainen neurologi António Egas Moniz , joka sai saavutuksestaan myöhemmin lääketieteen Nobel-palkinnon. Lobotomia helpotti potilaan ahdistuneisuutta, syyllisyyttä ja pelkoja. Potilaat muuttuivat useimmiten rauhallisiksi ja aggressiivisuus ja ahdistuneisuus vähenivät. Harhat pysyivät tavallisesti ennallaan, mutta potilaat suhtautuivat niihin välinpitämättömästi. Lobotomia otettiin käyttöön useimmissa Suomen piirimielisairaaloissa, joista ensimmäisenä Kellokosken sairaalassa 1949. Leikkaukseen valittiin levottomia skitsofreniapotilaita, joita oli ensin yritetty hoitaa insuliini- tai sähkösokeilla tai molemmilla tuloksetta. Potilasvalinnassa keskityttiin levottomiin ja aggressiivisiin skitsofreniapotilaisiin, joiden toivottiin rauhoittuvan.

Psykiatrisissa sairaaloissa erilaisten siteiden käyttö potilaan kiinnipitämiseksi on vanha toimintatapa. Suomessa Seilin hospitaali toimi vuosina 1785-1840 mielisairaalana. Hospitaali oli hoitopaikkana pahamaineinen. 1809 keisarillisen hallituskonseljin kansliatoimituskunnan päällikkö kreivi Carl Mannerheim teki sairaalaan tarkastusmatkan. Tällöin todettiin monien potilaiden asema toivottomaksi: "Potilaiden valvojat näyttävät melkein unohtaneen, että nämä ovat samaa ihmissukua kuin hekin, puhumattakaan siitä, että kohtelisivat näitä sillä hellällä myötätunnolla, jota näiden tila edellyttää. Kun potilaat on suljettu ahtaisiin, erittäin sopimattomiin koppeihin välittämättä heidän mielisairautensa laadusta, niin heidän tilansa tulee paranemisen sijasta pahenemaan epätoivoon ja johtamaan kurjuutensa päättymiseen ennen kuin tämä luonnostaan tapahtuisi". Myöhemmin myös muut psykiatriset sairaalat ovat käyttäneet runsaasti potilaiden eristämistä, sitomista ja fyysistä rajoittamista. Suomalainen psykiatrinen hoitotyö on tullut tunnetuksi kansainvälisesti tarkasteltuna rajoitemyönteisenä.

Jokaisen psykiatrin tulee tuntea erikoisalansa historia ja historiasta tulee oppia, jos mahdollista. Maailma kuitenkin muuttuu: vuoden 1970 sterilisaatiolain uudistuksen myötä keskeiseksi muodostui sterilointi lasten syntymisen ehkäisemiseksi yleensä, ei rotuhygieeniset seikat. Suomessa lobotomia kulki samanlaista polkua kuin muuallakin maailmassa: se otettiin innostuneesti käyttöön, mutta toimenpiteen komplikaatioiden tuntemaan oppiminen, parempien hoitomuotojen kehittyminen, erityisesti Largactil-neuroleptin markkinoille tulo vuonna 1954, ja kriittinen tutkimus siirsivät sen historiaan. Pakon käytön vähentämistä psykiatrisessa sairaalahoidossa ja potilaan kokemuksia rajoitetoimista on tutkittu viimeisen vuosikymmenen aikana väitöskirjatasolla ja teema nousi THL:n kärkihankkeeksi osana Mieli-suunnitelmaa vuosina 2009-2015. Tätä kirjoittaessani yhdistyksen arvioitavana on asiakas- ja potilaslain luonnos, jonka keskiössä on yksilön itsemääräämisoikeus. Jokainen hoitomenetelmä on oman aikansa lapsi ja sitä tulisi tarkastella siinä kontekstissa. Kannattaa muistaa, että myös somaattisten sairauksien hoidon historiasta löytyy epäinhimillisiä ja ajallisesta kontekstistaan irrotettuina kyseenalaisia hoitoja.

Mielenterveyden häiriöt ovat niin yleisiä, että monella psykiatrillakin on lähipiirissään henkilö, joka on vastaanottanut mielenterveys- tai päihdehoitoa. Moni psykiatri on itse ollut psykoterapia-asiakkaana. Ajatus siitä, että olisi ryhmä terveet eli ”me” ja vastapoolina mielenterveysongelmaiset ”he” on aikansa elänyttä. Ohje, että lääkärin tulisi hoitaa potilastaan niin kuin hän toivoisi itseään tai lähiomaistaan hoidettavan on vanha eikä sillä saa Nobelia, mutta käyttökelpoinen se edelleen on. Psykiatrisiin sairauksiin liittyvä stigma on Suomessa merkittävästi vähentynyt, mutta toki sitä edelleen esiintyy. Psykiatrian erikoisalaa saa ja tulee rakentavasti kritisoida, koska konfliktista seuraa usein myös hyvää. Kannattaa kuitenkin keskittyä ajankohtaisiin teemoihin, ei korostamaan liikaa menneisyyttä.


Palaa otsikoihin | 4 Kommenttia | Kommentoi